Avaan blogini kehumalla Juha Haavistoa. On pitkälti hänen ansiotaan, että voin kertoa elämästäni ja ajatuksistani tällä tavalla. Olen näet sokea. Monet sokeat ovat kyllä taitavia atk-asioissa, osaavatpa perustaa bloginkin, mutta minä en osaa. Viestini tulevat teille aluksi Juhan kautta. Kiitos Kaanaaseen.

Blogini syntyi hienona päivänä. Toinen maailmansota päättyi Euroopassa 9. toukokuuta 1945. Natsi-Saksa antautui. Maanosamme oli raunioina, mutta niistä raunioista nousi rauha. Muualla maailmassa sota jatkui vielä elokuun traagisiin tapahtumiin asti. Yhdysvaltain kaksi ydinpommia nitisti Japanin. Siitä pitäen on ihmiskunta elänyt ydinaseen varjossa. Kunpa kukaan ei hulluudessaan saisi kauhukuvia toteutumaan.

Sinänsä uskon, että maailma loppuu joskus. Tapahtuuko se tuhannen vuoden kuluttua, huomenna vai tätä kirjoitettaessa, emme tiedä. Joka tapauksessa sillä, millä on alku, on loppukin. Lopuista alkaa aina jokin uusi. Niin kuin Euroopan tuhkasta nousi feenix-linnun tavoin ihmisarvoinen Eurooppa, niin tulee maailmakin loputtuaan uudistumaan. Uskon Jumalan valtakuntaan. Kristityn ei tarvitse pelätä kauheimpiakaan loppuvaiheita, sillä hänelle on luvattu iäisyyselämä. Kuolemakin on voitettu.

Silti pelkäämme kuolemaa. Pelkäämme myös sairautta, heikkoutta, vanhuutta. Tämä on hyvin ymmärrettävää. Jokainen elävä olento pitää kiinni huonostakin olemassaolosta. Ainoa lohtu tässä on kuitenkin se lupaus, mikä Jeesuksella oli tuotavanaan: uuden elämän toivo.

Tämä ensimmäinen blogiviesti on aika juhlallinen. Tulen jatkossa kertomaan jokapäiväisistä asioistani. Otan toki kantaakin kaikenmoisiin ilmiöihin, mutta runko tulee olemaan päivieni kulun kuvaus. Tänään muuten oli ensimmäinen päivä viikkoon, jona emme tehneet linturetkeä. Oli muuta alkaen Sanaseppojen kokouksesta Porin museossa ja jatkuen äänikirjan luvun kautta kirjoitteluun.  Kirjoittaminen on työtäni. Kevätpäiviä ei ehkä saisi uhrata siihen. Tuli sitten uhratuksi.

Sanonpa lopuksi jotain painavaa: elefantti. :)