Kuljimmeko me nuorina kuin yli kukkasten? Vietimmekö onnen ja lemmen aikaa?

Muiden muassa näitä asioita pohdimme ääneen koulutoverini Markku Tuomen ja hänen vaimonsa Tanja Erikssonin mökillä Nummi-Pusulassa.  Olen tuntenut Markun kohta 45 vuotta. Kävimme samaa Munkkiniemen yhteiskoulua ja olimme hyvät kaverukset jo silloin. Pohjaa muistella yhteistä nuoruutta löytyy siis.

Saunan lauteilla istuessa ja sen jälkeen grillattuja kanankoipia kera eriväristen juomien särpiessä muistui mieleen monia mukavia hetkiä. Varsinkin Markku niitä löysi lokeroistaan, osasipa sanoiksikin huippuhetkensä pukea. Tosin hän oli "vain" talkkarien lapsi, mikä on Munkkiniemessä sama kuin ei yhtään mitään, mutta meitä kavereita pojalla riitti. Tytötkin tykkäsivät ja lukiossa alkoi matematiikka kiinnostaa. Kenties vielä enemmän jalkapallo, joka onkin seurannut miestä harrastuksena halki elämän.

Omat nuoruusmuistoni ja erityisesti kokemukset Munkkiniemestä ovat tummanpuhuvampaa luettavaa. Tekisin vääryyttä todellisuudelle, jos sanoisin nauttineeni nuoruudesta. Kärsimystä se pikemminkin sokkopojalle toi. Tämä ei johtunut näön jatkuvasta heikkenemisestä, eipä edes syvenemisestä täydeksi sokeudeksi 20-vuotiaana. Syyt piilevät osin luonteessani, osin koulutoverien asenteissa. Ei yksinhuoltaja-opettajan poika tuossa pääjohtajien, kauppaneuvosten ja ministerien täplittämässä kultahammaskaupunginosassa paljon painanut. Äitini tosin oli opettajana sangen arvostettu. Hyvin monet koulutoverit näkivät minussa äitini jatkeen, samoin opettajat. Kun äiti luki minulle läksykirjat, häntä pidettiin suurena sankarina. Niinpä niillä kympeillä, joita todistukseni kyllä täyttyivät, ei ollut aivan samaa arvoa kuin kokonaan itsenäisesti ansaituilla arvosanoilla.

Toden totta: Oppikoulun kolmannen luokan kevättodistuksesta aina ylioppilastodistukseen saakka lukuaineiden keskiarvoni oli tasan kymmenen. Valitettavasti vain annoin sen näkyä ja kuulua liian leveästi. Sanalla sanoen minusta tuli leuhka pyrkyri, jota luokkatoverit inhosivat. Altista ainesta koulukiusaukselle olin myös. Muutamaa ystävää lukuun ottamatta kaikki kiusasivat minua. Tytöt joko pelkäsivät tai pitivät ulkopuolisena. Ette arvaa, montako itkua itkin ja moniko lakana kastui kyynelien lisäksi erääseen toiseen nesteeseen tahtoessani Munkan hienoja namutyttöjä vailla pienintäkään tilaisuutta tutustua heihin. Sain ensimmäisen tyttöystävän 21-vuotiaana. Hän oli sokea Anne Itä-Helsingistä. Toinen ja viimeinen tyttöystäväni on vaimoni.

Liian hyvä koulumenestys liittyneenä leuhkuuteen ja katsekontaktin puutteeseen yksinäistää. Yritin päteä silloin niin suositussa koulupolitiikassakin. En pärjännyt varsinkin, kun koko ajan jouduin edustamaan omantuntoni vastaisia ajatuksia. Ei kokoomus voi olla sydämellään ajattelevan, köyhiä ja heikkoja puolustavan sydämen valinta. Kokoomusnuori joka tapauksessa olin luullen sillä tavalla pääseväni Munkkiniemen rikkaiden seurapiiriin.

Tuollaiselle nuorelle ne harvat kaverit ovat kullan arvoisia. Markku Tuomen lisäksi sellaiseksi osoittautui Eero Järvi. Eeron kanssa liikuttiin enemmän kuin kenenkään muun.  Näiden rinnalle alkoi todellisiksi ystäviksi nousta ihmisiä vasta päästyäni eroon Munkkiniemestä. Teologisen tiedekunnan opiskelijat eivät arvostelleet ihmistä kotitaustan tai varallisuuden, eivätpä edes ulkonäön perusteella. Mahdollisuuteni paranivat, löysin kristinuskosta vastalääkkeen mammonanpalvonnalle ja vihdoin sen paikan elämässä, joka on elämisen arvoista. Myös äidistäni irtaannuin varhain omille teilleni. Hän opetti Munkkiniemessä matematiikkaa eläkkeellejääntiinsä asti, 42 vuotta.

Häpeänkö siis nuoruuttani? Ehkä vähän. Ennen kaikkea olen valtavan iloinen ja helpottunut, että se on ohi. Pori on rakas kotini, sosiaalidemokratia aatteeni ja kristinusko elämäni perusta. Jos vielä oppisin antamaan anteeksi Juha Tetrille, Anne Pohtamolle ja muille minua koulussa halveksineille, saisin täyden rauhan mielelleni.