Vaikka meitä täysin sokeita elelee Suomessa korkeintaan muutama tuhat, saamme me vaihtaa ajatuksia omalla sähköpostilistalla. Lukijoita listalla on 90. Luemme toistemme viestejä joko sormin pistekirjoituksella tai kuuntelemme niitä puhesyntetisaattorin välityksellä. "Synten" ääni on hassun tietokonemainen, mutta siihen tottuu. Osalle lukijoista puheen kuuntelu on ainoa vaihtoehto, sillä eivät kaikki sokeatkaan pistekirjoitusta osaa. Tietokoneeseen liitettävä pistenäyttö jäisi heidän tapauksessaan toimettomaksi. Kela myöntääkin pistenäytön vain braillea osaaville, sitä työssään tai opiskelussaan tarvitseville sokeille. Minä kirjailijana toki kuulun heihin.

Otin asian puheeksi juuri tänään, koska nyt tuolla keskustelupalstalla on päästy niin sanoaksemme perimmäisten kysymysten ääreen. Mitä, jos näkömme palautuisi? Olisiko se mitenkään mahdollista? Entä tahdommeko me nähdä?

Vastaus viimeksi mainittuun kysymykseen ei ole niin itsestäänselvä kuin luulisi. Monet syntymästään asti sokeat suorastaan pelkäävät näkemistä. Vaikka tekniikka ja lääketiede harppaisivat niin pitkän loikan eteen päin, että näkö syntymäsokealle järjestyisi, aika harva tarttuisi mahdollisuuteen. Jos ei koskaan ole nähnyt, ei tiedä, mitä näkeminen on. Tuntematon pelottaa. Sitä paitsi maailman hahmotus näköaistin avulla tuskin onnistuisi ihmiseltä, jolla ei ole keinoja löytää merkityksiä näkemälleen. Sanoilla maalattu maisema on erilainen kuin maisema, jonka sanojen sanoja ts. kuvailija  itse näkee. Näkevän ja syntymäsokean käsitykset ympäristöstä kohtaavat toisensa vain osittain.

Lähes kaikki näkönsä lapsena, nuorena, aikuisiässä tai vanhoina menettäneet tahtovat saada sen takaisin. Niin myös osa syntymäsokeista. Stevie Wonder, joka sokeutui hyvin pienenä, maksaisi kuulemma kymmenen miljoonaa ¤dollaria näkönsä palauttajalle. Hänellä tuskin on muistikuvia monenkaan esineen tai ihmisen ulkonäöstä.

Meitä vähitellen tai äkillisesti sokeutuneita polttelee jatkuva näkemisen jano. Sokeus ei ole pelkkä tekninen haitta ja elämän rajoittaja vaan myös henkinen taakka se on. Ei ole todellakaan mukavaa olla näkemättä. Varsinkin kauneimman kevään ja kesän vietto pimeän verhon takana maistuu ankealta. Elämään toki liittyy paljon sellaista, mistä voi nauttia ilman näköä ja näitä puolia näkevät - kai lohduttaakseen lähinnä itseään - mielellään korostavat.

Tyydyn sokeuteeni, koska uskon Jumalan voivan käyttää minua paremmin sellaisena kuin näkevänä. Jos ja kun näönpalauttavat silmäleikkaukset kehittyvät todellisiksi vaihtoehdoiksi, menen  kuitenkin operaatiojonoon. Jo nyt tuollaisia leikkauksia tehdään ja esimerkiksi nenänvarteen asennetaan pieniä kameroita välittämään sokealle kuvaa suoraan näkökeskuksesta. Kovin kömpelöä tekniikka toisaalta yhä on. Odotan edistysaskelia alalla. Toistaiseksi koetan pärjätä neljän perusaistin varassa.

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi