Aloin kolme tuntia sitten viettää 57. syntymäpäivääni. Tapoihini kuuluu kiittää kaikkia onnittelijoita erikseen. Edes pari sanaa merkiksi minut muistaneelle, ei se iso vaiva ole. Tähän mennessä teitä on ollut jo toista kymmentä, saman verran kuin ennen facebookia tuppasi kertymään koko päivälle.

Kiittelyt on pakko jakaa tällä kertaa kahteen osaan. Lähdemme aamupäivällä kohti Pohjois-Karjalaa. Emme juo siellä edesmenneen Gösta Sundqvistin tavoin kaljaa auringonnousuun, mutta siitä huolimatta reissu kestää runsaan viikon. Tietokone ei lähde mukaan. Jos lähtisi, en malttaisi olla tekemättä töitä ja Tohmajärvelle mennään lomalle. Kuulen ja (pistenäytöltä) sormilla tunnen aamupäivästä eteen päin saamani onnen toivotukset vasta 8. heinäkuuta. Silloin sitten kiittelen.

Lomalle lähtee tämä blogikin. Piti sanoa jotain älykästä, ennen kuin tästä porhalletaan idän laitumille kirmaamaan. Pääsi vain käymään niin, että aivot aloittivat loman ennen tietokonetta ja minua. Tyytykää siis lyhyeen kuvaan paikasta ja linnusta, joka merkitsee minulle enemmän kuin mikään muu. Tohmajärven Värtsilästä, läheltä Venäjän rajaa löytyi kesällä 2008 Suomen ensimmäinen ja Euroopan toinen siperiankurppa. Tunnettu vaatimattomuuteni estää kertomasta, kuka Hannu Kivivuoren ja Pirjo Tiiran seurassa ollut sokea lintumies määritti, toki yhdessä heidän kanssaan, tuon suurharvinaisuuden.

http://www.youtube.com/watch?v=tSL9MXSjGls

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

Muistuuko mieleesi loukkaus, joka sattui niin lujaa, että häkellyit? Mykistyit joko kokonaan tai sait soperrelluksi heikon vastauksen. Kenties tirahti itku. Väkivaltaisempi tyyppi olisi alkanut huutaa tai peräti kuitannut asian luuviitosella loukkaajan leukaperiin.

Edellä mainitut ovat hätäreaktioita. Saavat kelvata paremman puutteessa, mutta täyttä tyydytystä saati korvausta ne eivät tuo. Sanan miekalla pistetty haava tippuu verta tunteja, päiviä, viikkoja, joskus läpi elämän. On mahdotonta unohtaa vaikka haluaisi.

Minua loukattiin eilen. En reagoinut mykistymällä, sopertamalla enkä tietenkään lyömällä loukkaajaa. Jostain liivintaskusta löytyi kerrankin tehokkain tapa vaientaa haukkuja. Hänellä ei ollut vastamyrkkyä  Nasevaan, sielun sopukoissa asti tuntuvaan napsautukseen.

Naulan kantaan osuva isku juolahtaa mieleen useimmiten vasta tilanteen mentyä ohi. - ei mutta noinhan minun olisi pitänyt sanoa, hoksaa loukattu tapausta mielessään edestakaisin pyöritellessään, - voi pahus kun en silloin älynnyt. Kyllä harmittaa.

Vai harmittaako? Minua kaduttaa enemmän se, että sain sanotuksi kui, jos en olisi saanut. Sana on nimittäin kaksiteräinen miekka. Haavoitin lähimmäistä pahoin, mutta teräase osui myös itseeni. Olisinpa pitänyt mölyt mahassani, niin nyt olisi kevyempi olla. Tyydytys siitä, että sain viimeisen sanan kesti pari minuuttia. Nyt tekee jo mieli pyytää anteeksi.

Tuollaisia ne ovat, sanat, äärettömän tehokas ase niin hyvään kuin pahaan. Kun kerran sanot tai kirjoitat, takaisin et saa. Anteeksi voit pyytää, kenties saadakin, mutta sanomalla pahasti olet joka tapauksessa ilmaissut todellisen tunteesi. Sydämen kyllyydestä suu puhuu. Et voi enää esiintyä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Jokin särö jää.

Meille puheliaille tämä on erityisen raskasta. Pitää vain toivoa, ettei Ison kirjan uhkaus "jokaisesta turhasta sanasta sinun pitää tekemän tili viimeisellä tuomiolla" toteudu ihan kirjaimellisesti. Kyllä tuossa meikäläiselläkin tilintekoa piisaisi. Ellei lihaksi so. ihmiseksi tullut Sana, Jeesus Kristus, pyyhkisi pois ilkeitä ajatuksiamme, sanojamme ja tekojamme, huonosti meidän kävisi.

Uskon, että Hän pyyhkii; antaapa voimia tai ainakin tahtoa tehdä kuten apostolinsa Paavali kehottaa: "olkoon teidän puheenne suloista, suolalla höystettyä."  Siihen minä vain, että "älköön silti sokerilla älköönkä siirapilla."  Liian makeiden sanojen sanojalla on hänelläkin pahat mielessä. Vähintään hän yrittää ostaa sinut puolelleen.



Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

Minäkeskeisiä mietteitä jatkaakseni tunnustan teille rakkauteni. On silti turha nuuhkia ilmaa siinä toivossa, että sieraimiin kantautuisi skandaalin käryä Tiiratorpan suunnalta. Rakastettuni ei ole ihminen. Näet henkilö, jota rakastan toiseksi eniten maailmassa ei lue blogiani. Hän on vaimoni. Se kaikkein rakkain taas pidättyy lukemastasepustuksiani pääasiassa siksi, että hän kirjoittaa näitä. On kuulemma itserakas tyyppi. :)

Mikä sitten elleivät ihmiset? Ehdotat lintuja, mutta minä kieltäydyin kohteliaasti kirjoittamasta tunnustuksia Ari Linnan kokoamaan, muuten aivan oivaan antologiaan "Rakkaudesta lintuihin."  Ovathan untuvaiset sorsanpoikaset somia, kun ne pienten, virkeiden höyhenpallojen tavoin uivat emonsa perässä lammella ja saahan töyhtöhyyppä-äitiä ihailla sen lennellessä hätäilevänä ympyrää siipirikkoa haavakkoa esittäen kiinnittääkseen uhkaajan huomion pois pojistaan. Kuitenkin on vapaata olentoa vaikea rakastaa samalla tavalla kuin koira- ja kissaihmiset rakastavat lemmikkieläintä.

Tiiratorpassa ei ole ollut eikä tänne oteta lemmikkieläimiä. Sen sijaan täällä luetaan, puhutaan ja kirjoitetaan paljon. Syyllinen on se ainoa oikea rakkauteni: vilpitön, pyyteetön, väliin intohimoinen ja aina suojeleva kiintymys suomen kieleen. Rakkaudesta sanan eroottisessa merkityksessä ei tietenkään ole kysymys. Olisikin  melko pervoa saada kiksejä kauniista sanoista. Amorin nuolista sakeiden, steroneilla kyllästettyjen lemmenkuvausten ääressä voi toki kiihottua niin kuin näkevä mies kiihottuu nähdessään Milon Venuksen tai Havis Amandan. Se kiihotus ei ole rakkautta kieleen yhtä vähän kuin Venuksen palvojan kiihotus on rakkautta kuvaan. Sanan perimmäisessä merkityksessä erotiikka ei ole rakkautta ollenkaan.

Jos määritämme rakkauden hyviksi hetkiksi toisen seurassa, asettumiseksi joka tilanteessa toisen puolelle ja  himoksi viettää aikaa toisen seurassa, on tilanne kohdallani selvä. Suhteeni kieleen täyttää nuo ehdot. Liikutun kauniista sanoista kyyneliin asti. Kauniiden lauseiden nostattama tunnekuohu paisuu pakahduttavaksi, rinnassa riehuvaksi myrskyksi. En esimerkiksi seitsemännellä lukukerralla päässyt itkemättä läpi John Steinbeckin romaanin "Vihan hedelmät" kohdasta, jossa Saaronin lilja ruokkii nälkään kuolevaa, vanhaa  miestä äidinmaidollaan. Köyhän naisen  vauva oli kuollut. Sille tarkoitettu maito pelasti köyhän toverin elämän.

Kielenrakkauteni ilmenee himona hyödyntää rikkaan kielemme ulottuvuutta. Kisailimme kerran vaimon ja rovasti Ari Suutarlan kanssa siitä, kuka löytää eniten kiertoilmauksia kuolemalle. Niitä kertyi yhteensä 48. Muuan koulutoverini tiesi 165 synonyymia sanalle "tyttö." Itse mietin lähes aina kirjoittaessani, miten ilmaista ajatus osuvimmin. Oi oi tuota ilon hypähdystä  sydänalassa, jos kirkkaana kimmeltävä kide kädestäni bittiavaruuteen singahtaa. Niin käy kyllä valitettavan harvoin.

Rakastetuilla on joskus paha tapa heittäytyä hankaliksi. Kiintymystä koetellaan olemalla suostumatta rakastajan tahtoon. Näin kielenkin tapauksessa. Jokainen jotain kirjoittanut tietää, kuinka vaikeaa materiaalia kieli osaa sille päälle ruvetessaan olla. Paras tai edes viidenneksi paras ilmaisu ei ota muotoutuakseen sitten mitenkään. Täytyy pinnistää aivoja ja selkiytellä ajatusta kauan, ennen kuin edes kuta kuinkin tyydyttävä lause lähtee luettavaksesi. Tästä on väärin syyttää kieltä. Sanoja riittää, mutta niiden asettelu edellyttää vaivannäköä. Minä näen tuon vaivan mielelläni, sillä, niin kuin Pentti Saarikoski sanoi: "Ei ole hyvä mennä nukkumaan sellaisen päivän iltana, jona ei ole kirjoittanut mitään. Silloin ei ole ollut mitään päivää."


Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

Kaksi aiempaa blogi-kirjoitustani saa jatkoa tältä istumalta. Muistanette ahlaislaisten aikeen polttaa kokkoa lintuluodolla ja Sylviana luoksenne lennätetyn, kesäisen  joulutervehdyksen. Ahlaisista kantautui Tiiratorppaan hyviä, häkkilintupuolelta huonoja uutisia.

Ensin ne hyvät. Kokkoa ei sitten poltettu lintuluodolla juhannuksena A.D. 2012. Runoja kirjoittavan kalastajan, Petri Liljan vetoomus kuultiin Porin ympäristötoimistossa. Kimmo Nuotio riensi paikalle toteamaan, että surkeasti makasi maa, oli maannut jo useita vuosia. Jätelakia oli rikottu monena jussina  polttamalla kokossa myrkkykaasuiksi ja maaperäsaasteiksi palavaa ryjää. Lisäksi luodolta löytyi paljon lapintiiran pesiä. Tämän hienon, aina Etelämanteren edustalle asti muuttavan lajin poikaset olivat ilmeisessä vaarassa palaa elävältä. Joka tapauksessa pesintä häiriintyisi pahasti.

Kimmo pystytti paikalle kieltotaulun. Kokonsytyttäjien tuli kieltoa noudattaa ja niin he tulevat tekemään seuraavinakin juhannuksina. Ilmeisesti lainrikkomuksissa oli osittain ollut kysymys tietämättömyydestä.

Osin tietämättömyydestä, osin välinpitämättömyydestä johtuvat myös vapaina syntyneiden lintujen vankilatuomiot. Epäkohta otettiin esiin Birdlife Suomen lintuverkossa. Israelissa, Italiassa ja Albaniassa matkailleet kertoivat, että häkki heilahtaa siellä päin mm. tikleille. Kaunis ja heleä-ääninen siemensyöjä, tikli, on suosittu häkkilintu.

Euroopan unioni on kieltänyt luonnonlintujen myynnin ja häkityksen. Ainakin Italian lainsäädäntö on mukautettu tähän. Lain valvonnan laita onkin niin ja näin. Tiklejä ja mustapääkerttuja kaupataan kuulemma toreilla varsin avoimesti. Toivoisipa saapasmaan olevan tässä asiassa vähemmän suurpiirteinen. Ottaisivat esimerkkiä EU:n  mallioppilas Suomesta, jossa kaikkien villieläinten ottaminen elätiksi/lemmikiksi on kiellettyä. Edes vahingoittunutta variksenpoikaa ei saa ruveta itse hoitelemaan, vaan se on mahdollisuuksien mukaan toimitettava asiantuntijan huostaan. Porissa tällainen luvalla toimiva lintuhoitaja on Ari Rantamäki.


Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

- Iloitkaa iloitsevien kanssa ja itkekää itkevien kanssa.

Ellet ole kovasydäminen, on sinun helpompi noudattaa apostolin kehotuksen jälki- kuin alkuosaa. Suret suur-onnettomuuksien uhreja, pienen ihmisen kärsimystä, julmasti rääkättyjä eläimiäkin. Kuoleman majesteetti murtaa kyynelpadot ja maailmassa itketään paljon. Arvattavasti miljoonat ihmiset juuri nyt; ehkä sinä...?

Kateus estää noudattamasta kehotuksen iloisempaa osaa. Ketterästi paita-aukosta sisään luikertelevana kyynä kateus yllyttää sinua vertaamaan omaa osaasi iloitsijan tilanteeseen. Hänelle on tapahtunut jotain hyvää, sinulle ei. Hän on menestynyt, sinä et. Hän on saanut jotain teidän molempien himoitsemaa, sellaista, mikä aina tahtoo liukua pois sinun ulottuviltasi. "Onni yksillä, kesä kaikilla", sanotaan. Mutta onko kaikilla edes kesä?

En kuulu huono-onnisimpiin. Asiani ovat niin henkisesti, aineellisesti kuin terveyden puolesta niin hyvin, ettei minun sopisi kadehtia. Ei sovi eikä tarvitse. Tuon tuostakin yllätän silti itseni tekemästä tilaa käärmeelle. Povitaskun alla on matelijalla pysyvämpikin pesä, josta käsin se ruiskuttaa myrkkyä aivoihin asti. Tunnustan ajattelevani pahaa monista menestyjistä.

Jos sinua syö sama ongelma, saattaa erittelystä olla jonkin verran apua. Mieti, millaisia ihmisiä kadehdit. Ovatko he rikkaita, kauniita, viisaita vai sharmikkaita? Älyn vai ulkonäönkö turvin he ovat sinun oksaasi vihreämpään haaranhankaan hypähtäneet? Vai onko ollut yksinkertaisesti törkeän hyvä tuuri?

Minun kateuteni voi tuskin kohdistua Hannu- ja Hanna-hanhiin. En koskaan lottoa ja olen sokea, mutta muuten on tuo maailmankuulu kaunotar, rouva Fortuna hymyillyt Tiiratorpan suuntaan paljon puoleisesti. Elämä on kivaa tänään. Tulevia en tiedä, mutta (vastoin Ison kirjan neuvoa) huolehdin huomisesta liikaakin.

Nuorena kadehdin komeita tai muuten sharmikkaita poikia. En ole Ricky Nelson enkä edes Tapio Rautavaara. Minusta ei tihku ympäristöön sitä maskuliinista sharmia, joka saa sukkahousut pyörimään naisten alavartaloissa. Itse asiassa elelin vailla tyttöystävää 21-vuotiaaksi asti. Kyllä harmitti, kun koulutoverit iskivät tytön, milloin halusivat.

Tuollainen menettää ajan myötä merkitystään. Minulla sen tilalle on astunut kateus niitä kohtaan, jotka menestyvät osaamisalueillani. Tahtoisin esimerkiksi kirjoittaa yhtä hyvin kuin kirjailijat, joiden teoksia kustannetaan. Näppärä sanankäyttö ei siihen riitä. Pitäisi olla jokin psykologisesta silmästä, ahkeruudesta ja ajatuksen selkeydestä muodostuva ominaisuus, joka minulta ilmeisesti puuttuu. Ilmankos menestys kirjoituskilpailuissa on jäänyt keskinkertaiseksi ja kustantajilta tulee enimmäkseen kohteliaita torjuntoja. Ilman lukijoilta tulevaa kiitosta tuskin jaksaisin. He onneksi kiittävät myös tekemällä ostopäätöksiä.

Varsinmoni suomalainen kirjoittaa hyvin. Vain murto-osa hyvin kirjoitetusta tekstistä päätyy kansien väliin. Runojen osalta prosentti on paljon alle yhden, suorasanaisen tekstin osalta hieman korkeampi. Itse kuuntelen  nyt kirjaa nimeltä "Hevosvoimat."  Kirsti Manninen on koonnut opuksen hevos-aiheiseen kirjoituskilpaan lähetetettyjen tekstien parhaimmistosta. Kaikki kolmisen kymmentä kertomusta ovat ihania. Kirjojen suurkuluttajana ja oivallisen sanankäytön ystävänä minun pitäisi hihkua riemusta hevosväen kanssa. Upeaa tarinaa uljaista eläimistä.

Myönnänkin herkutelleeni parhailla paloilla. Niidenkin makuun sekoittuu kitkerä sivumaku, kun vertaan kynänjälkeä oman hanhensulkani heilahduksiin. Jos noin moni osaa kirjoittaa noin hyvin, eikö ainoa varsinainen luonnonlahjani menetä arvoaan? Minkä luulin olevan erityistä, onkin tavallista. Millä lienen joskus jopa leuhkinut, kuuluukin jokaisen kouluja käyneen ihmisen perustaitoihin.

Noin nyreksii itsekeskeinen kynämies ja karkottaa ilon sielustaan. Kyy voi hyvin povitaskun alla. Vertailu ei tainnutkaan olla hyvä idea. Sen hyväksi puoleksi luettakoon vain, että sinä ehkä huomasit piirteitä  omasta kateudestasi. Sinua ärsyttävät eniten ihmiset, jotka osaavat paremmin jotain, mitä itse osaat. Pelkäät, niin kuin minäkin pelkään osaamisemme hukkuvan kovan kilpailun pyörään. Mutta tähän pelkoon tepsii yksi kysymys. Esitä ihmeessä se itsellesi ellet ole vielä esittänyt: "miksi juuri sinun pitäisi olla kaikkein paras?"  Todellinen ilo asuu aivan muualla kuin huipulla. Siellä nimittäin tuulee räyhäkästi enkä ainakaan minä tykkää kovasta tuulesta.

Valaiskoon nimimerkkiä "Kaivo" käyttävä muusikko aihetta. Hänet tuntuu kyllä pienempikin menestys kiertäneen:

http://www.youtube.com/watch?v=w58A0uY3SAs



Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

Tutkimusmatkailija Roar Amundsen uhrasi paljon aikaa, rahaa ja energiaa löytääkseen kulkukelpoisen tavan päästä Pohjoisnavalle. Seistessään vuonna 1911 ensimmäisenä ihmisenä Etelänavalla muotoili hän päällimmäiset tunteensa tähän tapaan: "en tiedä ketään, joka olisi saavuttanut elämässään jotain niin päinvastaista kuin minä ja retkikuntani nyt."  Miehen varsinainen unelma ei saanut toteutua.

Nyt minä aion pettää teidät, blogini naparetkeilystä kiinnostuneet lukijat. Käytin Amundsenia vain apumiehenä rakentaakseni aasille lahon ja hataran mutta sentään kulkukelpoisen sillan aiheeseeni. Tepastelkoon pitkäkorva yli ajatusten Tonavan samaan aikaan, kun minä toivotan sinulle hyvää joulua. Aattoon on tänään 24. kesäkuuta tasan puoli vuotta aikaa. Viime vuoden jouluaattoa vietimme yhtä tasan puoli vuotta sitten.

Mopoilu aasinsillalla loppukoon, ennen kuin ajopeli karkaa pikku kätösistäsi Herra Tiira. Kerro jo helskutissa niille, että aiot puhua mustapääkertusta. Olet ollut viime päivinä tekemisissä tämän lajin kanssa monin tavoin. Luulit kuulleesi peräti yhdeksän mustapääkertun laulua Polsan luontoreitillä Kirjurinluodossa. Kun kehua retostelit elämyksellä porilaisten lintuharrastajien plyverkossa, sait pitkästä aikaa palautetta. Kimmo Nuotio huomautti kohteliaasti yksityisviestillä, että mupäke lentelee vilkkaasti puusta toiseen laulamaan sonetteja sorjalle neidolleen. Minun yhdeksän Sylviaani saattoi oikeasti olla yksi lintu.

Siis Sylvia, sen suvun soittoniekkoihin mustapääkerttu kuuluu. Muut Suomessa pesivät Sylviat ovat herne- kirjo- lehto- ja pensaskerttu. Mistä niin ollen tiedämme, että Sylvian joululaulun häkkilintu on juuri  kertuista mustalakkisin? Entä, jos olin erehtynyt puhumaan puppendaalia sadoille, kenties jo tuhansille vetämiini retkiin osallistuneille luonnonystäville. Erehdys lajin soidinkäyttäytymisasiassa ei kenties ollut ainoani.

No ei tietysti ollutkaan. Mustapääkertun osalta epäilys sentään hälveni. Jari Kårlund lähetti lintuverkkoon linkin, jonka saat avata tuota pikaa. Kannattaakin avata ja kuunnella. Ex-toimittaja Veikko Neuvosen radiopakinat, oikeastaan ääniesseet, olivat ihania. Veikon koko olemus henkii syvää luonnonläheisyyttä ja kulttuurin tuntemusta. Esitystapa on kaikessa tietorikkaudessaan herkän lyyrinen. Jos Veikko kuulut blogini yli kuuteen sataan lukijaan, ollos tervehditty.

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/veikko_neuvonen_kertoo_sylviasta_35676.html#media=35678

PS: Polsan reitin varrella ei laulanut yhdeksää mustapääkerttua, mutta yhdeksän Sylviaa siellä lauloi. Lehto- ja pensaskerttu ovat yleisimpiä juhannuslaulajiamme.


Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

Vanhat kiinalaiset - hei, älä lopeta lukemista kahteen sanaan, sillä en aio käydä läpi Kiinan filosofian sinänsä kiinnostavaa historiaa. Siis vanhat kiinalaiset ylistävät puutarhanhoitoa monin sananlaskuin. "Mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito - eikä sekään ole kovin tärkeää", sanoivat he ja loihtivat viisaan, aina arvoituksellisen hymyn kasvoilleen. Vaatii aasialaisen aavistuksen verran ajatustyötä hoksata, mitä he perimmältään tarkoittivat.

Pelkäänpä nykyisten kiinalaisten kadottaneen yhteytensä vanhojen viisauteen. Länsimainen suoritus- menestys- ja kiirekulttuuri kuuluu syövän tavoin levinneen idän jättiläisen sieluun. Paha juttu. Joka viides kanssaihmisemme on kiinalainen.

Niin, se puutarhanhoito. Ei muuten kuulu Tiiratorpan osaamis- saati mukavuusalueisiin. Meillä on kaksi pihaa, kodin ja mökin, Matkaa pihojen välillä on vain 15 kilometriä, mutta niiden luonteet poikkeavat toisistaan paljon. Kokemäenjoen leveän, merta muistuttavan suuhaaran rannalla oleva "Tiiratorppa" käsittää itse asiassa neljäsosan neljän perheen paritalosta. Neliön muiden nurkkien edustojen pihoja hoidetaan huolella ja rakkaudella. Nurmikon leikkuu, lehtien haravointi ja rikkaruohojen kitkentä maistuvat naapureille. Kun lähitalojen pihoja paimennetaan yhtä tehokkaasti, uhkaa meidän tanhuamme hoitamattomuus asuinseudun yhtenäisyyttä. Tiiratorppa turmelisi naapurien mielestä miljöön, ellei edes nurmikkoa leikattaisi. He ovat ratkaisseet asian leikkaamalla sen lupaa kysymättä itse.

Emme ole kieltäneet Markkua, Timoa ja kumppaneita tuhoamasta pihan villiä luonnonmukaisuutta. Naapurisopu on tärkeämpää kuin periaatteet. Sitä paitsi Heinot, Vähähaat ja Nikkarikosket ovat mukavaa väkeä.

Haluamallamme tavalla  voimme pitää mökkipihaa luonnon tilassa. Vaikka se löytyy havumetsän siimeksestä, viihtyvät monet luonnonkasvit, linnut ja muut eläimet mökin liepeillä paremmin kuin Tiiratorpan tienovilla. "Torpan" vieressä virtaava joki ja läheinen lehto tosin pitävät huolen melkoisesta lajirunsaudesta myös kotikonnuilla. Lempeä luonto antaa paljon anteeksi.

Mutta nyt sieltä alkaa kuulua vastalauseita. Tunnen selkäpiissäni syytöksen: "onhan se tuokin hyvä veruke laiskuudelle."  Ok. Myönnetään, etten  tahdo tehdä kesämökistä työleiriä enkä kodistani paikkaa, jonka olohuone jatkuu vihreänä parkettina ulkoportaiden tuolle puolen. Inhoan ruohonleikkurin ulvontaa. Kemian teollisuus ei onnistu vakuuttamaan minua lannoitteiden kasvua pukkaavasta ihanuudesta. Vesiämme rehevöittävä fosforikuormitus on kotoisin enimmäkseen niistä. Bensakäyttöisten pienkoneiden, kuten ruohonleikkurien aiheuttamat päästöt pilaavat ilmaa.

Enemmistö pihan omistavista suomalaisista rakastaa lyhyeksi parturoitua nurmikkoa. Ne, jotka eivät rakasta, leikkaavat sen käydäkseen kunnon ihmisistä. Vaikka puuhailu puutarhassa maistuu puulta, on sitä harjoitettava, koska muutkin harjoittavat. Ihmisellä on iso tarve kuulua joukkoon. Ylenkatseen pelossa tahdotaan tehdä samaa, mitä kaikki tekevät. Poikkeava herättää kielteistä huomiota tyyliin: "huonosti lienevät noidenkin asiat, kun eivät edes pihaansa siivoamaan kykene."

Viime kädessä tarpeemme muokata, jynssätä, leikata ja muotoilla on pelon torjuntaa. Otamme luonnon haltuumme voidaksemme hallita ja hillitä sitä. Rotan, hiiren, käärmeen ja hämähäkin on hankala hyökätä kimppuumme avoimessa maastossa. Tiheän heinikon kätköissä vaani jo esi-isää ja -äitiä villi vaara. Juontaneeko tarve taltuttaa kesytön elämä niinkin kaukaa kuin afrikkalaisesta kehdostamme.

"Mutta hoidettu nurmikenttä on kaunis", arvottaa moni. Kauneus on toki katsojan silmässä. Minun sokeana ei sovi ottaa kantaa kauneusasioihin, mutta suulla suuremmalla saanen sananvuoron. Ylipuutarhuri Aarno Kasvi totesi Pohjolan Sanomat-lehden haastattelemana, että hänen silmäänsä miellyttää enemmän monimuotoisuus. Kasvi on kieltänyt lannoitteet Turun yliopiston laajoilta viljelmiltä.

  Pitkän tekstin perään lyhyt näyte hoitamattomalla mökkipihallamme vierailleelta harvinaisuudelta. Mieluisa vieras tottelee nimeä pähkinänakkeli:

Vanhat kiinalaiset - hei, älä lopeta lukemista kahteen sanaan, sillä en aio käydä läpi Kiinan filosofian sinänsä kiinnostavaa historiaa. Siis vanhat kiinalaiset ylistävät puutarhanhoitoa monin sananlaskuin. "Mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito - eikä sekään ole kovin tärkeää", sanoivat he ja loihtivat viisaan, aina arvoituksellisen hymyn kasvoilleen. Vaatii aasialaisen aavistuksen verran ajatustyötä hoksata, mitä he perimmältään tarkoittivat.

Pelkäänpä nykyisten kiinalaisten kadottaneen yhteytensä vanhojen viisauteen. Länsimainen suoritus- menestys- ja kiirekulttuuri kuuluu syövän tavoin levinneen idän jättiläisen sieluun. Paha juttu. Joka viides kanssaihmisemme on kiinalainen.

Niin, se puutarhanhoito. Ei muuten kuulu Tiiratorpan osaamis- saati mukavuusalueisiin. Meillä on kaksi pihaa, kodin ja mökin, Matkaa pihojen välillä on vain 15 kilometriä, mutta niiden luonteet poikkeavat toisistaan paljon. Kokemäenjoen leveän, merta muistuttavan suuhaaran rannalla oleva "Tiiratorppa" käsittää itse asiassa neljäsosan neljän perheen paritalosta. Neliön muiden nurkkien edustojen pihoja hoidetaan huolella ja rakkaudella. Nurmikon leikkuu, lehtien haravointi ja rikkaruohojen kitkentä maistuvat naapureille. Kun lähitalojen pihoja paimennetaan yhtä tehokkaasti, uhkaa meidän tanhuamme hoitamattomuus asuinseudun yhtenäisyyttä. Tiiratorppa naapurien mielestä miljöön, ellei edes nurmikkoa leikattaisi. He ovat ratkaisseet asian leikkaamalla sen lupaa kysymättä itse.

Emme ole kieltäneet Markkua, Timoa ja kumppaneita tuhoamasta pihan villiä luonnonmukaisuutta. Naapurisopu on tärkeämpää kuin periaatteet. Sitä paitsi Heinot, Vähähaat ja Nikkarikosket ovat mukavaa väkeä. Haluamallamme tavalla voimme pitää mökkipihaa luonnon tilassa. Vaikka se löytyy havumetsän siimeksestä, viihtyvät monet luonnonkasvit, linnut ja muut eläimet mökin liepeillä paremmin kuin Tiiratorpan tienovilla. "Torpan" vieressä virtaava joki ja läheinen lehto tosin pitävät huolen melkoisesta lajirunsaudesta myös kotikonnuilla. Lempeä luonto antaa paljon anteeksi.

Mutta nyt sieltä alkaa kuulua vastalauseita. Tunnen selkäpiissäni syytöksen: "onhan se tuokin hyvä veruke laiskuudelle."  Ok. Myönnetään, etten  tahdo tehdä kesämökistä työleiriä enkä kodistani paikkaa, jonka olohuone jatkuu vihreänä parkettina ulkoportaiden tuolle puolen. Inhoan ruohonleikkurin ulvontaa. Kemian teollisuus ei onnistu vakuuttamaan minua lannoitteiden kasvua pukkaavasta ihanuudesta. Vesiämme rehevöittävä fosforikuormitus on kotoisin enimmäkseen niistä. Bensakäyttöisten pienkoneiden, kuten ruohonleikkurien aiheuttamat päästöt pilaavat ilmaa.

Enemmistö pihan omistavista suomalaisista rakastaa lyhyeksi parturoitua nurmikkoa. Ne, jotka eivät rakasta, leikkaavat sen käydäkseen kunnon ihmisistä. Vaikka puuhailu puutarhassa maistuu puulta, on sitä harjoitettava, koska muutkin harjoittavat. Ihmisellä on iso tarve kuulua joukkoon. Ylenkatseen pelossa tahdotaan tehdä samaa, mitä kaikki tekevät. Poikkeava herättää kielteistä huomiota tyyliin: "huonosti lienevät noidenkin asiat, kun eivät edes pihaansa siivoamaan kykene."

Viime kädessä tarpeemme muokata, jynssätä, leikata ja muotoilla on pelon torjuntaa. Otamme luonnon haltuumme voidaksemme hallita ja hillitä sitä. Rotan, hiiren, käärmeen ja hämähäkin on hankala hyökätä kimppuumme avoimessa maastossa. Tiheän heinikon kätköissä vaani jo esi-isää ja -äitiä villi vaara. Juontaneeko tarve taltuttaa kesytön elämä niinkin kaukaa kuin afrikkalaisesta kehdostamme.

"Mutta hoidettu nurmikenttä on kaunis", arvottaa moni. Kauneus on toki katsojan silmässä. Minun sokeana ei sovi ottaa kantaa kauneusasioihin, mutta suulla suuremmalla saanen sananvuoron. Ylipuutarhuri Aarno Kasvi totesi Pohjolan Sanomat-lehden haastattelemana, että hänen silmäänsä miellyttää enemmän monimuotoisuus. Kasvi on kieltänyt lannoitteet Turun yliopiston laajoilta viljelmiltä.



Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

Kysyn tänä ehtoona Reposaaren Junnilassa, kenen muistoksi me vietämme juhannusta. Oikea henkilö muistuu tuskin kaikkien mieleen, vaikka jussia juhliva Junnila on seurakunnan leirikeskus ja kuulijat harrasta väkeä. Sen verran taka-alalle on Johannes Kastaja kirkossakin tuupattu.

No kosteassa kokkojuhlassa en menisi edes kysymään. On klassisempia tapoja kerjätä kuonoonsa Suomen suviyössä. Sitä paitsi Johannesja juhannus sopivat yhteen lähinnä vain sanoina. Jälkimmäinen juontaa juurensa edelliseen.

Itse päivänsankaria pamautettaisiin palleaan vuoren varmasti. Jos jo pelkkä kysymys koetaan hattuiluksi, mitä tehtäisiin miehelle, joka moittisi yleisintä tapaamme viettää hänen synttäreitään? Johannes malttaisi tuskin pidättyä menettelemästä niin varomattomasti. Uhkarohkeat, moraalisaarnoiksi koetut puheet koituivat Kastajan kohtaloksi aikoinaan. Hän oli juuri se heppu, jolta katkaistiin kuningas Herodeksen käskystä kaula. Päätä kirjaimellisesti vadille pyysi Herodeksen hyvin tanssineen tyttären, Salomen äiti Herodias. Tämä oli laiska ja himokas vallasnainen, jonka kuuluisista antimista moni mies pääsi nauttimaan. Sänkyseikkailut olivat Herodiaan osaamisaluetta. Johanneksen epäonneksi tädillä oli alhainen kritiikinsietokyky.

Jos pidät Johannesta tiukkapipona, et liene aivan väärässä. Elämän nautinnoista piittaamaton puritaani hän oli varmasti. Viini, laulu ja naiset eivät maistuneet tälle mielellään autiomaahan vetäytyvälle erakolle. Hänen kyllä kerrotaan eläneen siellä heinäsirkoilla ja metsähunajalla, mikä nyt ei minun mielestäni hullumpaa evästä ole. Kulinaristit pitävät joitain sirkkalajeja gurmet-tason herkkuina. Toivottavasti Johannes sentään kypsensi ateriansa.

Mies siis eli niin kuin opetti. Ei hänelle noussut virtsaputkea otsaan edes suuren suosion päivinä. Erakko näet tuli kovista kommenteistaan huolimatta tai juuri niiden ansiostasangen pidetyksi puhujaksi. Kansaa lappasi hänen luokseen autiomaahan siinä määrin, ettei häntä enää voitu sanoa erakoksi. Huutavan ääneksi korvessa kuitenkin.

Johannes Kastaja saa minut kyseenalaistamaan oman elämäntapani. Onko niin, että vatsa on minun Jumalani ja maallisiin on minun mieleni, kuten apostoli Paavalin soimaamilla väärillä opettajilla? Unohdanko liian usein kärsivän lähimmäisen rientääkseni omien ilojeni pariin? Etsinkö peräti omaa etuani
yhteisen etumme sijasta? Sanalla sanoen: olisiko tässä kilvoituksen paikka?

Ei tosiaan liene pahitteeksi hieman ravistella tapojaan. Näin juhannuksena se voisi olla yksinäisen kutsuminen mukaan nauttimaan sydänsuven kauneudesta. Yllättävän moni vihaa vappuja, jouluja ja juhannuksia, koska silloin yksinäisyys korostuu. Nuorena minäkin kuuluin noihin ihmisiin. Tuntui kamalalta kuvitella, mitä kivaa muut tekevät  vesillä, mökeillä, festareilla, juhannuskokkojen ympärillä. En muista ennen aikuisikää saaneeni osallistua mihinkään sellaiseen.

Johanneksen tärkein merkitys ei sittenkään liity tapakasvatukseen. Asenteiden tarkistusta enemmän minua puhuttelee miehen nöyryys. Hän olisi valtavan kansansuosionsa turvin voinut menestyksellisesti havitella sekä hengellistä että poliittista valtaa. Sen sijaan hän sanoi: "Minun jälkeeni tulee toinen, jonka kengännauhoja en ole arvollinen sitomaan."  Tuo toinen on Jeesus. Jeesuksen tarjoamat ilot ovatkin sitten luku sinänsä. Ne ovat usko, toivo ja rakkaus. Mutta suurin näistä on rakkaus.


Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

Viivyn vielä ankeissa aiheissa, vaikka tuo kesä kauniskin on. Heitetään Sitten huomenna harmaat hukkaan. Se on nyt luvattu.

Mutta tänään saatte kestää muutamia kuvia suomalaisesta todellisuudesta. On saatu lisätietoja Pomarkun perhesurmastakin. Ei kuitenkaan sellaisia, jotka selittäisivät murhenäytelmän. Kaikki oli ulkonaisesti hyvin kotona. Talous kai kunnossa, ei eroaikeita, isovanhemmat samassa pihapiirissä ns. mummonmökkiä asumassa ja rouvallakin töitä Kankaanpäässä. Käsittämättömänä pysyy järkyttävä tapaus ainakin meille ulkopuolisille.

Pahoinvoinnin yleiset taustat tässä sairaassa yhteiskunnassa vaativat sen sijaan aiempaa käytännönläheisemmän setvinnän, Eilen jäi paljon sanomatta, esimerkiksi työelämän julmat piirteet, ihmistä suojaavan sosiaalisen turvaverkon purku ja keskuudessamme selvästi lisääntynyt röyhkeys on syytä todeta. Kun liikevoitto revitään työntekijän selkänahasta ja hänet pelotellaan hiljaiseksi uhkaamalla irtisanoa, ovat ihmiset sangen väsyneitä. Vaikka työ kuinka rasittaa ja jo sairauskin painaa päälle, ei kun tee vaan kiltisti. Mitä tehokkaampi ja nöyrempi olet, sitä todennäköisemmin saat palkkaa vielä ensi kuussa. Varmat ja pitkät työurat antoisissa tehtävissä ovat historiaa. Irtisanomiset nostavat pörssiyhtiöiden osakkeiden arvoa, koska ne ovat tapa, jolla yhtiö tekee tulosta. Tulos taas jaetaan sijoittajille sekä optioina kovimmille irtisanojille. Myös saneerauksen suuntaviivat piirtämään palkattu konsultti saa "työstään" muhkean tilin.

Blogieni tekninen toteuttaja Juha Haavisto kertoi rekkamiehen arjesta. Jos yksi mies (tai nainen) ajaa yhtä autoa, jää hänelle työvuorojen väliin tunti, pari aikaa nukkua. Ellei siinä välissä unta saa, aina pahempi. Silloinkin, kun kuskilla on ajokaveri, kestää työvuoro 12 tai 24 tuntia. Sitten kotiin nukkumaan ja töihin taas. On helppo uskoa, että moinen rumba repii vahvatkin hermot ajan oloon riekaleiksi. Voimmeko moittia, jos viikonloppu menee sitten ryypiskellessä ja juomisesta miten kuten työkuntoiseksi toipuessa.

Kitkuttelua on toisaalta pikku yrittäjänkin elämä. Ankarassa pudotuspelissä pärjäävät joko onnekkaimmat, ovelimmat tai ne, jotka jaksavat pyörittää lafkaa kellon ympäri seitsemän päivää viikossa. Onnekkaita on vähän, ovela ei ole jokainen. Ainoaksi  mahdollisuudeksi jää tehdä paljon töitä. Kebab- ja pitsapaikan pitäjien keskimääräinen työaika Suomessa kuuluu olevan 14 tuntia/vrk.

No kovaan työntekoon ja työiän pidennykseen valtiovalta meitä yllyttääkin. Elinkeinoelämän keskusliiton, EVA:n  ja muun ns. talouselämän vaatimuksia poliitikon täytyy kuunnella herkällä korvalla. Pelikenttä on näet tänään ensin mainittujen. Suuren rahan tarvitsee vain uhata siirtyä pois maasta, niin jo on poliitikko polvillaan. Tuotantoa viedäänkin paljon esim. Kauko-Itään, jossa maksukykyiset markkinat ovat. Tosin myös Kiinasta, Intiasta ja pienistä taloustiikereistä kuuluu työväen murinaa. Joissain Aasian maissa, joissa laki sallii lakot, on työnseisauksia jo ollut. Hyvä.

Sekä työ- että muun elämän kireys tekee meistä sairaita. Kuminauhakin katkeaa, kun se riittävän ohueksi venytetään. Ja mitä enemmän sairautta, sitä korkeammat terveysmenot. Syy - seuraus-suhde on itsestään selvä. Kokoomus- ja keskustajohtoiset hallitukset vastaavat kasvaviin menoihin sälyttämällä ne entistä enemmän kuntien hoidettaviksi. Terveysbudjetit haukkaavat leijonan osan kuntiemme talousarvioista. Kun ne kasvavat, kasvavat tietysti kuntien menot ja kun valtionavut toisaalta pienenevät, pitää kunnan löytää lisätuloja tai säästöjä. Lisätuloja saadaan korottamalla veroprosenttia. Pakkoon tehdä niin porvarienemmistöinen eduskunta pyrkiikin, sillä kunnallisvero on oikeiston rakastama tasavero. Toisaalta paineet ulkoistaa kunnan palveluja eli yksityistää lisääntyvät, kun rahat eivät enää riitä hoitaa niitä itse. Myös tämä on mieleen  niille, joiden äänestäjillä on varaa käyttää yksityisiä lääkäripalveluja. Kuntien kuristus on siis ideologinen toimenpide.

Säästöt terveys- ja sosiaalipuolella huonontavat sairaiden, vammaisten ja muiden avun tarpeessa olevien elämää. Mielenterveyspotilaita laitetaan aika huonokuntoisina avohoitoon, terveyskeskuksissa tehdään töitä kestokyvyn äärirajoilla ja silti potilas saa odottaa vuoroaan jopa tunteja.

Edellä todetun huomioon ottaen ei ole ihme, jos kansalaisten hermot ovat kireällä. Yhä useammalla ne pimahtavat niin pahasti, että jotain kamalaa alkaa tapahtua. Vastuu koulu- ja perhesurmista on tottakai niiden tekijöillä, mutta kyllä yhteiskunnankin on aika muuttua ihmiskasvoisemmaksi. Nyt se haisee lähinnä rahalta - siltä rahalta, jota röyhkeimmät haalivat haltuunsa kenenkään estämättä.


Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

Keskellä kauneinta kesää meidät tavoitti kauhea uutinen Satakunnasta. Mies murhasi kolme pientä lastaan ja ampui itsensä. Murhenäytelmän paikka oli rauhallinen maalaiskylä Tuunajärvi pienessä Pomarkun kunnassa. Ei metsien hiljaisuus eikä suvemme suloisin aika suojele ihmistä hänen sisällään riehuvilta, käärmeen myrkkyä syökseviltä ajatuksilta. Harhojensa, pelkojensa ja epätoivonsa saartama lähimmäinen kypsyy hirmutekoon, jota ei voi peruuttaa.

On väärin ja mahdotonta arvioida, mitkä olosuhteet ja kokemukset tekivät miehestä lastensa surmaajan. Tuntematta enempää häntä kuin hänen lähipiiriään ei kenenkään sovi vastata kysymykseen; miksi noin kävi? Se olisi henkistä puoskarointia ja kyökkifilosofiaa. Vielä vähemmän on syytösten aika. Omaiset ja läheiset tarvitsevat lohtua, eivät analyyseja veriteon syistä. Riittää, jos vaieten mutta sydämellä kuuntelemme heitä.

Sanattoman järkytyksen tilassakin tahdon sentään esittää yleisiä olettamuksia lähiväkivaltaa ruokkivista ilmiöistä. Nimen omaan tuttuihin ihmisiin kohdistuva väkivalta on karmealla tavalla lisääntynyt Suomessakin. Uutisia koulu- ja perhemurhista kuulee jo aivan liian usein. Monia ihmishenkiä kerralla vaativina nämä ovat aika uusi ilmiö. Mustasukkaisuudesta on tapettu ennenkin, köyhyys ja kurjuus on ajanut epätoivoisia vanhempia surmaamaan lapsensa. Julman tuomitsevat asenteet lähes pakottivat onnettoman äidin riistämään lehtolapsen hengen. Sana "äpärä" on mielestäni hyvä ehdokas kielemme rumimmaksi sanaksi.

Köyhyyttä ei suoranaiseen nälkään asti enää ole. "Äpärien" äitejä sanotaan yksinhuoltajiksi. Nykyisen lähiväkivallan juurten täytyy siis kasvaa toisaalla. Etsiessäsi niitä sinun kannattaa lukea yhdysvaltalaisen kirjailijan, Jodi Picoultin teos "19 minuuttia." Kirja ei puolusta, eipä edes hyväksy päähenkilönsä tekemää, kymmenen koulutoverin kkuolemaan johtanutta veritekoa. Se on kertomus jatkuvista epäonnistumisista, hylkäyksistä, eristämisestä, pettymyksistä ja rakkauden puutteesta. Poika on jo syntymässä tuomittu häviämään kaikki kilpailut. Hän ei tyydy kohtaloonsa kuten Takarivin Taavi Veikko Lavin koskettavassa laulussa. Mikä Taavista ja esim. Juha Toivolasta Sillanpään hurskaassa kurjuudessa teki uhrin, teki 19 minuutin pojasta tappajan. Pettymysten, hylkäysten ja epäonnistumisten ketju päättyi joukkomurhaan.

Pomarkun perhesurman syitä en siis tiedä. Hyvin usein tällaisten tekojen tekijät ovat kostonjanoisia häviäjiä. Kilpailu yhteiskunnan kaikilla aloilla on hirvittävästi koventunut. Komein, nopein, kätevin ja koulutetuin korjaa potit. Voit ajautua sivuraiteille, vaikka olisit toiseksi paras. Me miehet olemme aina olleet kovia kilpailemaan ja miehiä tai poikia lähisurmaajat lähes poikkeuksetta ovat.


Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

Briteille verta, hikeä ja kyyneleitä luvannut pääministeri Winston Churchill tuli tunnetuksi myös nasevana kiteyttäjänä. Kun häneltä kysyttiin pitkän iän salaisuutta, ei vastausta tarvinnut kauan odottaa: "Urheilu - en ole koskaan harrastanut sitä."

Churchill eli 90-vuotiaaksi. Nautintoihin kuuluivat vielä vanhana tuhti ruoka, paksut sikarit ja viskiä pitkin päivää. Epäterveellinen elämäntapa ei näy vievän ennenaikaiseen hautaan aivan jokaista.

Liikunnan on kyllä pätevin tutkimuksin osoitettu lisäävän terveyttä ja hyvinvointia. Ilman tutkimuksia asian voi todeta kuka tahansa itse. Sohvaperuna ei kadu lenkkinsä raskainta osaa - matkaa nojatuolista ulko-ovelle.

Puhun kokemuksesta. Tiiratorpan persjalkaisen pömppömahan elämäntavat eivät ole aivan niin huonot kuin sen Churchillin, mutta kyllä täälläkin lorvitaan, tupakoidaan ja syödään tuhdisti. Toinen annos häränpihviä tai frutti di mare-pitsaa maistuu paremmalta kuin hikihölkkä pururadalla. Kuntosalin ovea en muista koskaan avanneeni. Seinähullua hommaa se olisikin: maksaa nyt maltaita sellaisesta, minkä saa ilmaiseksi esim. siivoamalla huushollinsa tai hakkaamalla motin halkoja.

No noitakaan ei ole tullut viime aikoina tehdyksi. Fyysinen ponnistelu tuo kuulemma nautinnon suurelle osalle meistä ja pohjimmiltaan inehmo lie luotukin liikkumaan. Hyvä olo valtaa ensin kehon, sitten mielen jo suorituksen kestäessä. Minun  rutvealle ruholleni vain ei käy niin. Tuskin kirmaisin keittiöstä kartanolle muuten kuin lintujen takia.

On vaikea sanoa, miksi meikäläisellä on tässä suhteessa useita "aatetovereita." Eikö endorfiini erity vai liekö syynä suomeksi sanottuna laiskuus? Jos kuulut meihin, sulle julkisen salaisuuden kertoa mä tahdon: kärsimys kannattaa. Lenkin tms. fyysisen suorituksen tehneenä saat onnitella itseäsi. Sekin on nautinto, vieläpä suuri, kun kipu hellittää. Todennäköisesti useimmilla meistä liikuntaan liittyy särkyä jossain päin kroppaa. On autuaallista liottaa rääkättyjä jalkoja lämpöisessä vedessä lenkin jälkeen.

Sanoo Hanski ja herättää rippileiriltä palanneen vaimonsa. Miten ois reipas kävely ruokakauppaan leirin aikana huvenneita ruokatarpeita täydentämään. Ei mentäis autolla, kun matkaa kertyy yhteensäkin vain 2,5  kilometriä. Sitä paitsi reitin varrella laulaa neljä mustapääkerttua. Kas tällaista:
http://www.youtube.com/watch?v=l7sN7bxnvE0


Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

Tänään puhutaan papanoista. Ennen kuin syytätte minua aikeesta soittaa niin sanotusti parvella Toscaa, huomannette, että Madonnan ja kuningatar Elisabethinkin täytyy käydä kakalla. Niin myös karhun, ketun ja liito-oravan. Erona toki se, että Madonna tekee tarpeensa WC-nimiseen eriöön, kun taas Liisa ja Lasse Liito-oravan pitää ulostaa ulkosalla. Kikkareet jäävät joksikin aikaa kertomaan, missä nisäkäs on liikkunut.

Ruuansulatuksen "loppuraportti" ei säily luonnossa kauan. Ruokaa se on ollut ja ruuaksi pitää sen jälleen tuleman. Miljoonat oliot bakteereista kärpäsiin nauttivat tuotoksen hyvällä halulla. Kärpäsen tai sen toukan nokkii liiveihinsä linnunpoika, tämän syö kettu tai kanahaukka.

Ja näin jatkuu luonnon kiertokulku päättymättömänä ravintoketjuna. Vasta paruusia eli Kristuksen toinen tuleminen lopettaa evoluution. Sitä ennen me keskustelemme muun muassa liito-oravan jätöksistä. Debatti on kuumennut aika ajoin riitelyksi metsien himohakkaajien naureskellessa luontoväen "paskapuheille."

Saattaa kuulostaakin huvittavalta, että jotkut tosissaan metsiä samoavat niistä elämän merkkejä etsien. Työ on kuitenkin tärkeää. Ei tiedetä muuta tapaa selvittää liito-oravien kotimetsien sijaintia, eipä edes lajin runsautta maassamme. Yksilömäärä on kyllä pienehkö, sillä me asumme liito-oravan levinneisyysalueen luoteiskolkassa. Sitä paitsi haapavaltaiset sekametsät ovat Suomessa harvinaisia. Ne vähätkin on pirstottu niin suppeiksi, toisistaan kauas jääviksi tilkuiksi, ettei loikkamestari voi menestyä. Yksi liito kantaa jopa 80 metrin päähän lähtöpisteestä.

Liito-oravalla on myös paljon ystäviä. Yksi heistä, taksiautoilija Jaakko Vanhatalo Porin Niittymaalta, on onnistunut ottamaan harvinaisia kuvia lajin elämästä. Julkaisen ne nyt kuvaajan itsensä luvalla blogissani.

Jaakko Vanhatalo on seurannut liito-oravien puuhia kauan. Hän rakensi oikeaoppisen pöntön siinä toivossa, että suurisilmäinen suloisuus pesisi perheen pihapiirissä. Toive toteutui, muttei Jaakkokaan näe eläintä kovin usein. Se nimittäin liikkuu enimmäkseen hämärässä; lähtee pesästä kesällä vasta klo 23, on Jaakko Vanhatalo todennut. Sitä arvokkaampia ovat tällaiset kuvat.

Vielä pieni liito-oravamuisto omasta takaa. Lahjoitimme Pirjon kanssa appivanhemmille pöllönpöntön, koska heidän kesämökillään Vehkalahden (nyk. Haminan) Kannusjärvellä oli myyräongelma. Pöllö olisi tehokas ja luontoystävällinen myyräleikkuri. Kun anoppi Päivi Vihinen kerran alkukesällä  vilkaisi pöntön suuntaan, kohtasi hän kaksi suurta silmää. Siinä katselivat nyt toisiaan kaksi nisäkästä, Päivi ja liito-orava. Myyräongelma jatkui, mutta Vihiset olivat saaneet rauhallisia mökkinaapureita.


Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

Sulle salaisuuden kertoa mä voisin. Ja kerronkin, nimittäin sillä ehdolla, ettet hiisku häpeästäni sanaakaan porilaisille. Varsinkin Yyteri- ja Kirjurinluoto -kirjojeni lukijat pidettäköön täysin tietämättöminä tilanteesta. Juttu on niin paha, että meni näin monta riviä, ennen kuin saan sen kakaistuksi kaulastani.

Jos sinä, arvoisa porilainen, hämmästyit nyt säikähtäin, pitää minun rientää sinua rauhoittamaan. En sentään Raumaa rakasta. Tai jos ihan pikkuisen. Ainakin muistan kannella, jos joku alkaa fregattaa. Porissa syntynyt ja täällä kauemmin kuin naapurikaupungissa asunut Hj. Nortamo kehottaa meitä tekemään niin. Kenelle pitää kannella jaarittajan fregattamisista, sen mies pidättyy kertomasta.

Mutta kuulkaas, kun en minä koko sydäntäni ole Yyterille enkä Kirjurillekaan menettänyt. Kahvipannuni ei ole riippunut kroopin nokassa dyynien kainaloon viritetyn nuotion yllä. En ole katsellut Keisarinpankin laelta meren syliin painuvan auringon sielua enkä kävellyt käsi neidon uumaa hyväillen Kirjurin koivikkoon. Mikään suudelma lehmuskujan armahtavassa  varjostossa ei ole ollut kiihkeä kuin juhannusyö itse. Jos joku onnenkyynel on norpahtanut Kirjurinluoto-areenan nurmelle Paul Simonin laulaessa Boxerin tai jalka tampannut tahtia Herbie Hancockin huikeimmille heitoille, niin sitä ei lasketa. Yleensä Porin kaksi helmeä on hohdellut Hanskille himmeän puoleisesti. Olen tykännyt Yyteristä ja Kirjurista mutten ole rakastanut niitä.

Asenne muuttui eilen. Nyt minullakin on povitaskun alla hyvin kaunis muisto Kirjurinluodosta. Mitään dramaattista ei tosin tapahtunut. Lampun henki ei ilmaillut luokseni eikä Kokemäenjoella soutanut Herra Huu. Täti Moonikakin pysytteli heiluvine kasseineen poissa myyntipisteeni tuntumasta. Hänen sijastaan siinä kävi tukku uusia ja vanhoja ystäviä. Juhlimme Porin kansallisen kaupunkipuiston kymmentä vuotta. Luoto on oleellinen osa tuota puistoa. Kymmenen vuotta on tietysti aika vähän, mutta puisto valmistui lajinsa ensimmäisenä Suomessa. Tapahtumapaikka, Kirjurin jugend-tyylinen kesäravintola on 102-vuotias.

Penkillä ravintolan terassin vieressä istui näköiseni kauppias. Möin proosallisesti vain kirjojani. Joku osti, joku ei. Läsnäoloni tarkoitus vaihtui kuitenkin alusta pitäen. Kauppiaan kuosin alta kuoriutui suvilystiä viettävä lomaporilainen. Päivyt paistoi, harmonikka soi; soi myös  peippo oksallaan. Hymyä ihmisten äänissä ja kasvoilla. Oikein tunsi, kuinka he laillani nauttivat Kirjurin kesästä. Rauni, Irma, Ville, puistopäällikkö Ismo ja ex-kaupunginarkkitehti Olli -  eipä tarvinnut Tiiranpojan penkillä pitkästyä.Elinakin aivan elementissään, Wallinin Elina, hän joka taitaa porilaist prohtat ja jutut juohevasti juontaa.

Kun nuoren naisen kaunis ääni kysyy, tahdonko pullaa mehun kera ja kun äänen kaveri, yhtä kaunis, kehuu tykänneensä kirjastani hyvin paljon, alkaa sävel soida sisälläni. Se laulaa Hectorin sanoin: "Huomaan, että sentään lähes onnellinen oon." Kädet pyrkivät ristiin, sormet sormien lomahan: "Kiitos, Sinä  Taivaan suuri puutarhuri, että loit tämän luodon, loit luodon ja lumouksen."





Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

Moka, moka. Kappale numero 8  kuulosti varmaan hieman omituiselta ollakseen Mika Pohjosen laulama, Oskar Merikannon Aleksis Kiven runoon säveltämä "onnelliset."  Kesän 2006 Valvomo-hittiä "Mikä kesä" sieltä kuului.

Tässä oikea Mika Pohjonen ja oikeasti "onnelliset."  Pohjosta säestää Jouni Somero
http://www.youtube.com/watch?v=4LX71CVyzjU

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

Panetteko parjaten, jos esittelen teille tänään nokkavien pyrstöniekkojen sijasta muita kaksijalkaisia laulajia? Kerron harrastuksestani, tunnustan rakkauteni ja ehkä erään synnin. Siksi "ehkä", etten tiedä, paljonko youtube nirhaisee levymyyntiä. Varsinkin ulkomaiset nauhoitteet ovat laadukkaita. Kun toisaalta googlaus on ilmaista ja ilmaista myös "yötuopin" tyhjentely, luulisi homman käyvän artistien tekijänoikeuksille.

Laki asiasta taitaa puuttua, joten videoiden kotikuunteluun  ei puutu laki. Jos se säädetään, loppuu eräs viisi vuotta näkövammaisten sähköpostipalstoilla jatkunut juttu. Me nimittäin olemme äänestelleet eri aihepiireistä laulettuja lauluja ja sävellettyjä sävelmiä paremmuusjärjestykseen. Niin, tai ainakin suosituimmuus-. Aiheita on ollut kaikenlaisia. Kesä- lintu- väri- numero- tähti- ja jopa kodinkone-aiheisia olemme listanneet. Lemmestä on laulettu ja huumori sai sijansa.

Meneillään on kaksi minun vetämääni äänestystä. Jokainen saa luetella 12 mieluisinta kappaletta, joissa esiintyy sana "ranta."  "Mies"-sanan sisältäviä lauluja me saamme luetella 15. Kerään "vaaliliput" ja lasken pisteet.

Näin yhdistyy kaksi rakkauttani: iskelmä/laulelma ja jännä kisa. Olen aina tykännyt tällaisesta.

Allaolevasta "vaalilipustani" huomaatte, etten ole musiikin suhteen kaikkiruokainen. Iskelmä, vanha tanssimusiikki ja eurooppalaisuus painottuvat. Itse asiassa Ranta-listaani tuli vain yksi saksankielinen kappale. Tavallisesti niitä on ollut 3  -4, ruotsinkielisiä pari ja myös italo-iskelmä sekä chanson ovat sijansa saaneet. Englanninkielistä äänestän vain poikkeustapauksissa. Sen ylivalta median ohjelmatuotannossa näet ärsyttää.

Tässä linkit ja sitten Hanski kipi kappaa Kirjurinluotoon kansallisen kaupunkipuiston synttäreille. Se täyttää kymmenen vuotta:

--
Hanskin rantalaulut:

1. Rannan tavernassa kerran: Kari Tapio
http://www.youtube.com/watch?v=EbQdS7-kpds

2. Hiekkarannalla: Matti Jurva ja Dallape-orkesteri
http://www.youtube.com/watch?v=l5a6ti8mmKo

3. Rannalla: Taiska
http://www.youtube.com/watch?v=1kzJD-W-QRQ

4. Maria Isabel: Ossi Ahlapuro (ja Ritva Oksanen)
http://www.youtube.com/watch?v=oR5FAf0P0UI

5. Volgan rannalla: Olavi Virta
http://www.youtube.com/watch?v=NN7hBVpVeU0

6. Retki meren rantaan: Edu Kettunen
http://www.youtube.com/watch?v=RlWuFT7719E

7. Jurmalan taikaa: Eero Aven (Nevalainen)
http://www.youtube.com/watch?v=GVoLP__rDWk

8. Onnelliset: säv. Oskar Merikanto, sanat Aleksis Kivi. Mika Pohjonen
http://www.youtube.com/watch?v=qGEIh18yD6Y

9. Saariston Sirkka: Georg Malmsten
http://www.youtube.com/watch?v=8O10wRCjFXI

10. Pikku Taina: Tapani Perttu
http://www.youtube.com/watch?v=2nMhM0sDjPQ

11. Saimaan valssi: Kipparikvartetti
http://www.youtube.com/watch?v=zByIEE7AeiE

12. Ich hab mein Herz in Heidelberg verlohren: Fred Raymond
http://www.youtube.com/watch?v=puGHS7dgCmk