Minäkeskeisiä mietteitä jatkaakseni tunnustan teille rakkauteni. On silti turha nuuhkia ilmaa siinä toivossa, että sieraimiin kantautuisi skandaalin käryä Tiiratorpan suunnalta. Rakastettuni ei ole ihminen. Näet henkilö, jota rakastan toiseksi eniten maailmassa ei lue blogiani. Hän on vaimoni. Se kaikkein rakkain taas pidättyy lukemastasepustuksiani pääasiassa siksi, että hän kirjoittaa näitä. On kuulemma itserakas tyyppi. :)

Mikä sitten elleivät ihmiset? Ehdotat lintuja, mutta minä kieltäydyin kohteliaasti kirjoittamasta tunnustuksia Ari Linnan kokoamaan, muuten aivan oivaan antologiaan "Rakkaudesta lintuihin."  Ovathan untuvaiset sorsanpoikaset somia, kun ne pienten, virkeiden höyhenpallojen tavoin uivat emonsa perässä lammella ja saahan töyhtöhyyppä-äitiä ihailla sen lennellessä hätäilevänä ympyrää siipirikkoa haavakkoa esittäen kiinnittääkseen uhkaajan huomion pois pojistaan. Kuitenkin on vapaata olentoa vaikea rakastaa samalla tavalla kuin koira- ja kissaihmiset rakastavat lemmikkieläintä.

Tiiratorpassa ei ole ollut eikä tänne oteta lemmikkieläimiä. Sen sijaan täällä luetaan, puhutaan ja kirjoitetaan paljon. Syyllinen on se ainoa oikea rakkauteni: vilpitön, pyyteetön, väliin intohimoinen ja aina suojeleva kiintymys suomen kieleen. Rakkaudesta sanan eroottisessa merkityksessä ei tietenkään ole kysymys. Olisikin  melko pervoa saada kiksejä kauniista sanoista. Amorin nuolista sakeiden, steroneilla kyllästettyjen lemmenkuvausten ääressä voi toki kiihottua niin kuin näkevä mies kiihottuu nähdessään Milon Venuksen tai Havis Amandan. Se kiihotus ei ole rakkautta kieleen yhtä vähän kuin Venuksen palvojan kiihotus on rakkautta kuvaan. Sanan perimmäisessä merkityksessä erotiikka ei ole rakkautta ollenkaan.

Jos määritämme rakkauden hyviksi hetkiksi toisen seurassa, asettumiseksi joka tilanteessa toisen puolelle ja  himoksi viettää aikaa toisen seurassa, on tilanne kohdallani selvä. Suhteeni kieleen täyttää nuo ehdot. Liikutun kauniista sanoista kyyneliin asti. Kauniiden lauseiden nostattama tunnekuohu paisuu pakahduttavaksi, rinnassa riehuvaksi myrskyksi. En esimerkiksi seitsemännellä lukukerralla päässyt itkemättä läpi John Steinbeckin romaanin "Vihan hedelmät" kohdasta, jossa Saaronin lilja ruokkii nälkään kuolevaa, vanhaa  miestä äidinmaidollaan. Köyhän naisen  vauva oli kuollut. Sille tarkoitettu maito pelasti köyhän toverin elämän.

Kielenrakkauteni ilmenee himona hyödyntää rikkaan kielemme ulottuvuutta. Kisailimme kerran vaimon ja rovasti Ari Suutarlan kanssa siitä, kuka löytää eniten kiertoilmauksia kuolemalle. Niitä kertyi yhteensä 48. Muuan koulutoverini tiesi 165 synonyymia sanalle "tyttö." Itse mietin lähes aina kirjoittaessani, miten ilmaista ajatus osuvimmin. Oi oi tuota ilon hypähdystä  sydänalassa, jos kirkkaana kimmeltävä kide kädestäni bittiavaruuteen singahtaa. Niin käy kyllä valitettavan harvoin.

Rakastetuilla on joskus paha tapa heittäytyä hankaliksi. Kiintymystä koetellaan olemalla suostumatta rakastajan tahtoon. Näin kielenkin tapauksessa. Jokainen jotain kirjoittanut tietää, kuinka vaikeaa materiaalia kieli osaa sille päälle ruvetessaan olla. Paras tai edes viidenneksi paras ilmaisu ei ota muotoutuakseen sitten mitenkään. Täytyy pinnistää aivoja ja selkiytellä ajatusta kauan, ennen kuin edes kuta kuinkin tyydyttävä lause lähtee luettavaksesi. Tästä on väärin syyttää kieltä. Sanoja riittää, mutta niiden asettelu edellyttää vaivannäköä. Minä näen tuon vaivan mielelläni, sillä, niin kuin Pentti Saarikoski sanoi: "Ei ole hyvä mennä nukkumaan sellaisen päivän iltana, jona ei ole kirjoittanut mitään. Silloin ei ole ollut mitään päivää."


Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi