Me sokeatkin osaamme riidellä. Sähköpostilistallamme käytyä kiivassanaista keskustelua seuranneet ajattelevat ehkä, että me vasta osaammekin. Nyrkkeilymatsiksi luonnehti muuan vaikutusvaltainen sokea Riikka Hännisen ja allekirjoittaneen välistä iskurulettia. Täräyteltiin päin naamaa mutta myös valeltiin vasamat myrkkyliemeen. Myrkky ei näy mutta tuo tuskan.

Emme toki olleet riidan ainoat osapuolet. Sekä minun että Riikan kantaa puolustettiin vaihtelevasti. Kuka ilkeämmin kuka asiallisemmin otti kantaa kysymykseen, onko eräs yhdistyksemme liian Helsinki-keskeinen. Se onkin varma puheen aihe, jos mieli saada helsinkiläiset pillastumaan. Kukapa saavutetuista eduista vapaaehtoisesti luopuisi. Eikä minunkaan mielestäni edes tarvitse. Riittää, jos samat tai lähes samat palvelut ulotetaan yhdistyksen kaikkiin jäseniin.

Kantani muuttui keskustelun (siis tappelun) mittaan. Luovuin alkuperäisestä, poissulkevasta asenteestani ja aloin miettiä rakentavampia tapoja vähentää Helsinki-keskeisyyttä. Tässä ei kuitenkaan ole jutun tärkein anti. Toki meidän on hyvä tarkistaa asenteitamme. Hyvä on myös pyytää anteeksi silloin, kun anteeksipyydettävää on. Ja minullahan oli.

Todella antoisaksi keskustelu muuttui vaiheessa, jossa aloimme pohtia, olemmeko me sokeat ja heikkonäköiset erityisen hankalia luonteita. Jos olemme, mitkä lienevät ikävän ilmiön syyt? Hemmotellaanko esim. syntymäsokea kotona pilalle kohtelemalla häntä kuin särkyvää posliininukkea? Annetaanko sokealle lapselle liian helposti periksi, koska hän on sokea.?

Entä myöhemmin näkönsä menettäneet? Aiheuttaako vamma katkeruutta, joka purkautuu mm. kiukkuisena käytöksenä varsinkin lähi-ihmisiä kohtaan? Myös kivut ja sokeuteen johtaneiden sairauksien pahat  seuraukset kannattanee huomioida. Veren sokerin heilahtelu ja sokeiden keskuudessa erittäin yleinen unettomuus eivät mielialaa nostata. Väsymys, tuska ja yleinen paha olo lamauttaa jotkut, toiset reagoivat vihaisuudella.

Vaikka ehdottamani syyt selittävät monenkin näkövammaisen hankalaa käytöstä, en pidä kysymyksenasettelua kelvollisena. Ei näön puute näet ihmisen perusluonnetta muokkaa. Sokeat ovat yhtä heterogeeninen porukka kuin näkevät. Geeniemme ja ympäristötekijöidemme summia me olemme riippumatta siitä, näemmekö vai olemmeko näkemättä. Yhtä hyvin pohjimmiltaan ilkeä kuin kiltti ihminen voi sokeutua. Kilttejä ja tasapainoisia puheenvuoroja käytettiin em. keskustelussakin. Pidin paljon varsinkin rovastien Ojanen ja Suutarla tavasta lähestyä aihetta.
Ihmisen luonne, olemus  ja ominaisuudet ylipäätään ovat riippumattomia näkökyvystä. Meissä sokeissa on pitkää, pätkää, laihaa, lihavaa, uskovaa, ateistia, nopeaoppista, hidasälyistä, laulutaitoista ja - kuten minä - jokseenkin epämusikaalista poppoota. Jos siis käyttäydymme hankalasti, ei sitä voi puolustella sokeudella. Sokeus ei anna ihmiselle lupaa haavoittaa lähimmäistä.
Selkeämpi jakolinja kuin sokeat/näkevät kulkee suhtautumisessamme riitelyyn. Linjan toisella puolella ovat oikeasti riidanhaluiset, toisella me, jotka kärsimme huonosta luonteestamme. Riidanhaluinen suorastaan nauttii saadessaan lyödä, minä ja moni muu saa ilkeistä sanoistaan ja teoistaan tunnonvaivoja. Omatunto alkaa kolkuttaa. Palaneet päreet käsissämme me itkemme: voi miksi minä taas menin pahoittamaan sen tai tuon ihnmisen mielen? Enkö ikinä opi pitämään nyrkkiä taskussa ja nielemään edes jotain siitä, minkä sylki suuhun tuo. Apostoli Paavali kirjoittikin: "Me huomaamme lihassamme toisen lain: sitä hyvää, mitä me tahdomme, me emme tee. Sitä pahaa, mitä me emme tahdo, me teemme."  Sanojensa jälkeen hän aivan parahtaa: "Kuka vapauttaisi minut tästä viheliäisestä ruumiista?"  Tuossa lyötynä ja lyöneenä itsetunnon riekaleita kokoillessani huusin taivasta kohti saman kysymyksen. Voi olla, että kuluu koko elämä, kunnes sieltä vastataan.
Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi