Vaikka tämänkertainen blogini keskittyy historiaan, täytän ensin erään lukijan toiveen. Arto Mustikkamaa Suomen Turusta näet pyysi, että antaisin ääninäytteitä linnuista. Tässäpä nykyinen lempilintuni viitakerttunen. Näitä laulaa suomalaisessakin suviyössä parastaikaa, laulaapa ilahduttavan paljonkin. Porin Toukarissa laski Janne Lampolahti kolme yötä sitten täyden tusinan.

Eli, olkaapa hyvät: viitakerttunen:
http://www.youtube.com/watch?v=jZ6ZIeDpREo

Historialliseen katsaukseen antaa aiheen koulu- ja nuoruudentoveri Markku Tuomen kommentti. Laajasti menneiden aikojen vaiheisiin perehtynyt Tuomi kertoi lukeneensa kiinnostuneena, mitä kirjoitin vuoden 1918 tapahtumista. Ottakaa muuten oppia miehestä, kommentoikaa.

Markku Tuomi upottaa maamme itsenäistymisen ja sitä seuranneen sisällissodan suurpoliittiseen kehykseen. Vladimir ILjits Lenin kuuluu pohtineen, kummalle korkein neuvosto myöntäisi täyden itsenäisyyden, Suomelle vai Ukrainalle. Valituksi tuli isänmaamme, olihan täällä autonomian ansiosta kehittynyt itsehallinto. Menetyskään ei ollut Venäjän (sanaa Neuvostoliitto alettiin käyttää myöhemmin) kannalta  yhtä suuri kuin Ukraina olisi ollut. Suomi tosin oli tsaari-Venäjän kehittynein osa. Väkiluvultaan pienenä ja luonnonvaroiltaan köyhänä merkitsi jättiläisvaltion luoteiskolkka sentään vähemmän kuin viljava ja väkirikas mustan mullan maa.

Lenin ilmeisesti uskoi myös, että suomalaiset punaiset yhdessä täällä olleiden venäläisjoukkojen kanssa onnistuvat kukistamaan porvarit. Vallankumous Suomessa näytti todennäköisemmältä kuin Ukrainassa, jossa käytiin ankaria taisteluja valkoisten kenraalien ja kansanarmeijan välillä. Mainittakoon kuitenkin, että myös Donin ja Dnjeprin varsilla saavutettiin jonkinasteinen itsenäisyyden tapainen tilanne 20-luvun taitteessa. Muistan kymmenkesäisenä lukeneeni mummilassa Pikkujättiläistä vuodelta 1921. Siinä Ukraina esiintyi itsenäisenä valtiona. Lippukin oli ihan samanlainen kuin se kuuluu olevan nyt.

Toinen liian harvoin huomioitu seikka liittyy Pohjanmaalle sijoitettujen venäläissotilaiden motivaatioon. Edes mielestäni vuoden 1918 tapahtumia uskottavimmin kuvannut akatemiaprofessori Heikki Ylikangas ei anna paljon palstatilaa rivisotilaan koti-ikävälle. Kaipuuta oli taatusti omiaan lisäämään halu ehtiä osalliseksi vallankumouksen hedelmistä. Nyt kun kansa oli ottanut entisiltä riistäjiltään sekä vallan että omaisuuden, huomasi moni Vanja ja Vasili tilaisuutensa koittaneen. Suomeen installoiduista joukoista esiintyikin suoranaista joukkopakoa. Vieraan pohjoisen maan asiat kiinnostivat aika vähän muita kuin kaikkein hurjimpia punapäälliköitä ja sitä suoranaisesti rikollista ainesta, joka sai tyydytyksen raakuudesta. Tuota ainesta mahtui sekä venäläisjoukkoihin että molemmin puolin taistelevia kotimaisia osapuoliamme.

Kaiken kaikkiaan Mannerheimin johtamille  hallituksen joukoille tuotti vähän puoleisesti vaivaa riisua väsyneet, kurittomat ja hajanaiset venäläisjoukot aseista. Uskonpa keskiverto-bolsevikin luovuttaneen pyssynsä ilomielin.

Jälkimmäiset ovat siis Hanskin, eivät Markku Tuomen näkemyksiä. Tuomi sen sijaan toteaa aivan oikein, ettei kehitys punaisessa Suomessa olisi ollut suotuisa siinäkään tapauksessa, että olisimme saaneet säilyttää muodollisen itsenäisyytemme. Vaikka historiasta puuttuvat tunnetusti jos-sanat, tekee mieli kuvitella hieman.

Johtajina punaisessa Suomessa olisivat heiluneet Otto Ville Kuusisen, Kullervo Mannerin, Ali Aaltosen, Eero Haapalaisen ja Yrjö Sirolan tapaiset miehet. Heidän poliittinen kokemuksensa oli sekä ohutta että yksipuolista. Esimerkiksi talouden tosiasiat olisivat nousseet vuorenkorkuisiksi esteiksi kansan vaurastumiselle. Eivät nuo henkilöt olisi osanneet luotsata maatamme samaan aineelliseen hyvinvointiin, joka - tosin voimakkaana vasta 30-luvun jälkipuoliskolla - alkoi näyttäytyä. Ulkopoliittisesti taas Neuvostovaltio olisi jäänyt ainoaksi liittolaiseksi. Sen omat asiat olivat vielä kauan niin sekaisin kuin olla voivat, minkä jälkeen alkoi Stalinin tyrannian ja karkeiden virheiden aika.

Niin verinen kuin sisällissotamme oli, mielestäni se tarvittiin. Kaikki sisällissodat ovat katkeria ja, kuten viime aikoina esim. Syyriasta tiedämme , erittäin  verisiä. Lopputulos on kuitenkin ollut pidemmällä tähtäyksellä onnellinen. Erityisen onnelliseksi se osoittautui Suomessa, kun sodan voittajat osin uuden kapinan pelossa, osin länsivaltojen painostuksesta suostuivat parantamaan köyhälistön asemaa. Eihän porvari koskaan vapaaehtoisesti omastaan luovu ja veroista se valittaa aina. Kestämättömäksi olisi tilanne kuitenkin käynyt, ellei torppariuudistusta, kahdeksan tunnin työaikaa ja myöhemmin eläkevakuutusjärjestelmää olisi säädetty. Viisaimmat ja maltillisimmat oikeistolaiset presidentti K. J. Ståhlbergin ja v. 1922 murhatun sisäministeri Heikki Ritavuoren johdolla kehittivät sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Lisäksi viha painettiin taka-alalle, punavangit vapautettiin ja alettiin rakentaa sitä Suomea, jossa vastakohdat ovat siedettävissä mitoissa. Ilman uudistuksia olisi hävinnyt osapuoli jatkanut epätoivoista vastarintaa. Hekatombeittain lisää verta olisi vuotanut eikä esim. talvisodan hengelle olisi ollut edellytyksiä. Sen hengen puute taas olisi vienyt meidät Neuvostoliiton syliin. Luojan kiitos kehitys kulki toisia uria.

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi