Kysyn tänä ehtoona Reposaaren Junnilassa, kenen muistoksi me vietämme juhannusta. Oikea henkilö muistuu tuskin kaikkien mieleen, vaikka jussia juhliva Junnila on seurakunnan leirikeskus ja kuulijat harrasta väkeä. Sen verran taka-alalle on Johannes Kastaja kirkossakin tuupattu.

No kosteassa kokkojuhlassa en menisi edes kysymään. On klassisempia tapoja kerjätä kuonoonsa Suomen suviyössä. Sitä paitsi Johannesja juhannus sopivat yhteen lähinnä vain sanoina. Jälkimmäinen juontaa juurensa edelliseen.

Itse päivänsankaria pamautettaisiin palleaan vuoren varmasti. Jos jo pelkkä kysymys koetaan hattuiluksi, mitä tehtäisiin miehelle, joka moittisi yleisintä tapaamme viettää hänen synttäreitään? Johannes malttaisi tuskin pidättyä menettelemästä niin varomattomasti. Uhkarohkeat, moraalisaarnoiksi koetut puheet koituivat Kastajan kohtaloksi aikoinaan. Hän oli juuri se heppu, jolta katkaistiin kuningas Herodeksen käskystä kaula. Päätä kirjaimellisesti vadille pyysi Herodeksen hyvin tanssineen tyttären, Salomen äiti Herodias. Tämä oli laiska ja himokas vallasnainen, jonka kuuluisista antimista moni mies pääsi nauttimaan. Sänkyseikkailut olivat Herodiaan osaamisaluetta. Johanneksen epäonneksi tädillä oli alhainen kritiikinsietokyky.

Jos pidät Johannesta tiukkapipona, et liene aivan väärässä. Elämän nautinnoista piittaamaton puritaani hän oli varmasti. Viini, laulu ja naiset eivät maistuneet tälle mielellään autiomaahan vetäytyvälle erakolle. Hänen kyllä kerrotaan eläneen siellä heinäsirkoilla ja metsähunajalla, mikä nyt ei minun mielestäni hullumpaa evästä ole. Kulinaristit pitävät joitain sirkkalajeja gurmet-tason herkkuina. Toivottavasti Johannes sentään kypsensi ateriansa.

Mies siis eli niin kuin opetti. Ei hänelle noussut virtsaputkea otsaan edes suuren suosion päivinä. Erakko näet tuli kovista kommenteistaan huolimatta tai juuri niiden ansiostasangen pidetyksi puhujaksi. Kansaa lappasi hänen luokseen autiomaahan siinä määrin, ettei häntä enää voitu sanoa erakoksi. Huutavan ääneksi korvessa kuitenkin.

Johannes Kastaja saa minut kyseenalaistamaan oman elämäntapani. Onko niin, että vatsa on minun Jumalani ja maallisiin on minun mieleni, kuten apostoli Paavalin soimaamilla väärillä opettajilla? Unohdanko liian usein kärsivän lähimmäisen rientääkseni omien ilojeni pariin? Etsinkö peräti omaa etuani
yhteisen etumme sijasta? Sanalla sanoen: olisiko tässä kilvoituksen paikka?

Ei tosiaan liene pahitteeksi hieman ravistella tapojaan. Näin juhannuksena se voisi olla yksinäisen kutsuminen mukaan nauttimaan sydänsuven kauneudesta. Yllättävän moni vihaa vappuja, jouluja ja juhannuksia, koska silloin yksinäisyys korostuu. Nuorena minäkin kuuluin noihin ihmisiin. Tuntui kamalalta kuvitella, mitä kivaa muut tekevät  vesillä, mökeillä, festareilla, juhannuskokkojen ympärillä. En muista ennen aikuisikää saaneeni osallistua mihinkään sellaiseen.

Johanneksen tärkein merkitys ei sittenkään liity tapakasvatukseen. Asenteiden tarkistusta enemmän minua puhuttelee miehen nöyryys. Hän olisi valtavan kansansuosionsa turvin voinut menestyksellisesti havitella sekä hengellistä että poliittista valtaa. Sen sijaan hän sanoi: "Minun jälkeeni tulee toinen, jonka kengännauhoja en ole arvollinen sitomaan."  Tuo toinen on Jeesus. Jeesuksen tarjoamat ilot ovatkin sitten luku sinänsä. Ne ovat usko, toivo ja rakkaus. Mutta suurin näistä on rakkaus.


Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi