Sulle salaisuuden kertoa mä voisin. Ja kerronkin, nimittäin sillä ehdolla, ettet hiisku häpeästäni sanaakaan porilaisille. Varsinkin Yyteri- ja Kirjurinluoto -kirjojeni lukijat pidettäköön täysin tietämättöminä tilanteesta. Juttu on niin paha, että meni näin monta riviä, ennen kuin saan sen kakaistuksi kaulastani.

Jos sinä, arvoisa porilainen, hämmästyit nyt säikähtäin, pitää minun rientää sinua rauhoittamaan. En sentään Raumaa rakasta. Tai jos ihan pikkuisen. Ainakin muistan kannella, jos joku alkaa fregattaa. Porissa syntynyt ja täällä kauemmin kuin naapurikaupungissa asunut Hj. Nortamo kehottaa meitä tekemään niin. Kenelle pitää kannella jaarittajan fregattamisista, sen mies pidättyy kertomasta.

Mutta kuulkaas, kun en minä koko sydäntäni ole Yyterille enkä Kirjurillekaan menettänyt. Kahvipannuni ei ole riippunut kroopin nokassa dyynien kainaloon viritetyn nuotion yllä. En ole katsellut Keisarinpankin laelta meren syliin painuvan auringon sielua enkä kävellyt käsi neidon uumaa hyväillen Kirjurin koivikkoon. Mikään suudelma lehmuskujan armahtavassa  varjostossa ei ole ollut kiihkeä kuin juhannusyö itse. Jos joku onnenkyynel on norpahtanut Kirjurinluoto-areenan nurmelle Paul Simonin laulaessa Boxerin tai jalka tampannut tahtia Herbie Hancockin huikeimmille heitoille, niin sitä ei lasketa. Yleensä Porin kaksi helmeä on hohdellut Hanskille himmeän puoleisesti. Olen tykännyt Yyteristä ja Kirjurista mutten ole rakastanut niitä.

Asenne muuttui eilen. Nyt minullakin on povitaskun alla hyvin kaunis muisto Kirjurinluodosta. Mitään dramaattista ei tosin tapahtunut. Lampun henki ei ilmaillut luokseni eikä Kokemäenjoella soutanut Herra Huu. Täti Moonikakin pysytteli heiluvine kasseineen poissa myyntipisteeni tuntumasta. Hänen sijastaan siinä kävi tukku uusia ja vanhoja ystäviä. Juhlimme Porin kansallisen kaupunkipuiston kymmentä vuotta. Luoto on oleellinen osa tuota puistoa. Kymmenen vuotta on tietysti aika vähän, mutta puisto valmistui lajinsa ensimmäisenä Suomessa. Tapahtumapaikka, Kirjurin jugend-tyylinen kesäravintola on 102-vuotias.

Penkillä ravintolan terassin vieressä istui näköiseni kauppias. Möin proosallisesti vain kirjojani. Joku osti, joku ei. Läsnäoloni tarkoitus vaihtui kuitenkin alusta pitäen. Kauppiaan kuosin alta kuoriutui suvilystiä viettävä lomaporilainen. Päivyt paistoi, harmonikka soi; soi myös  peippo oksallaan. Hymyä ihmisten äänissä ja kasvoilla. Oikein tunsi, kuinka he laillani nauttivat Kirjurin kesästä. Rauni, Irma, Ville, puistopäällikkö Ismo ja ex-kaupunginarkkitehti Olli -  eipä tarvinnut Tiiranpojan penkillä pitkästyä.Elinakin aivan elementissään, Wallinin Elina, hän joka taitaa porilaist prohtat ja jutut juohevasti juontaa.

Kun nuoren naisen kaunis ääni kysyy, tahdonko pullaa mehun kera ja kun äänen kaveri, yhtä kaunis, kehuu tykänneensä kirjastani hyvin paljon, alkaa sävel soida sisälläni. Se laulaa Hectorin sanoin: "Huomaan, että sentään lähes onnellinen oon." Kädet pyrkivät ristiin, sormet sormien lomahan: "Kiitos, Sinä  Taivaan suuri puutarhuri, että loit tämän luodon, loit luodon ja lumouksen."





Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi